Varjon ja valon viikko

Tuhkakeskiviikosta alkanut suuren paaston aika kulmioituu hiljaiseen viikkoon, jonka aikana huomiomme kiinnittyy viimeisellä Jerusalemin matkallaan olevaan Jeesukseen.

Mies Nasaretista joutuu mitä hirvittävämmän invisition eteen vain sen tähden, että hän rakasti lähimmäisiään kuin  itseään ja Isäänsä yli kaiken. Kuuliaisuudessaan hän saa tuntea kaiken koettavissa olevan inhimillisen kivun, häväistyksen ja tuskan.

Hiljaisen viikon kärsimys ja epätoivo eivät ole vain vuosituhansien takaista. Tuo sama kärsimys ja epätoivo on myös tätä päivää, sillä ihminen on valitettavan vähän muuttunut Jeesuksenkaan ajoista. Ihmisen kyky rakastaa, kuunnella ja ottaa huomioon toiset on epäjohdonmukainen ja valikoiva. Inhimillinen historia antaa kovin vähän tukea humaanille kuvalle ihmisestä. Ihminen on luonnostaan ilmeisen itsekäs ja rakkaudeton, kun hän etsii ja ajaa omaa etuaan.

Hiljaisen viikon kysymys on, onko meillä toivoa?  Opetuslapset kokivat suurta toivottomuutta Jeesuksen pidätyksen jälkeen ja pitkäperjantaina varmasti suorastaan suurta ahdistusta. Pääsiäisaamun sanoma Jeesuksen tyhjästä haudasta herätti ensiksi levottomuutta ja epätietoisuutta, mutta kun yksi toisensa jälkeen opetuslapset kohtasivat kuolleista ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen - ei vain syttynyt toivon kipinä vaan toivon roihu, sillä Kristus nousi ylös kuolleista.

Kristuksen kuolleista ylösnousemus herätti uskon, toivon ja rakkauden Jumalaan, hänen toimintaansa. Paitsi että Jeesus ennusti kärsimystiensä ja ylösnousemisensa, Hän myös lupasi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut." (Joh 11:25)   ja "Minä olen elämän leipä; joka tulee minun tyköni, se ei koskaan isoa, ja joka uskoo minuun, se ei koskaan janoa." (Joh. 6:35).

Kristus on voittanut kuolemallaan kuoleman!